Minä...

Välillä ihmettelen, että miksi minä olen olemassa.. On kuin olisin muukalainen tässä todellisuudessa, aina jotenkin ulkopuolinen ja erillainen. Minulla ei ole mitään, mitä muilla on. Ei suhdetta, ystäviä, perhettä. Ei ketään, eikä mitään.

Jo lapsena tunsin outoa ulkopuolisuutta. Olin ujo, mutta toisaalta taas porukan pelle. Olin köyhistä oloista, vaatteet vanhoja ja epämuodikkaita. Kotini ei ollut kaunis, eikä siisti. Häpesin tuoda sinne kavereitani.

Vanhempani joivat reippaasti ja se toi mustaa pilveä elämääni. Silloin he eivät olleet tavoitettavissa. Ja lapsi kun tarvitsee sitä. Että on joku joka antaa vastakaikua tarpeille.

Äitini oli myös ankara kasvattaja. Tai..toisaalta, tein aika paljon kepposia, joista hän suuttui. Ja silloin sai tukkapöllyä, korvatillikkaa ja Koivuniemen Herraa. Ne olikin ainoita kertoja kun hän kosketti minua. Isä ei edes silloin.

Lapsuuttani tyrannoi myös isoisäni, joka asui isoäitini tavoin samassa taloudessa. Isoisäni oli alkoholisoitunut sotainvalidi, joka istui päivät pääskytysten kiikkustulissaan tissutellen. Erittäin ärtynyt tapaus. Grumpy old man, kuten englantilaiset sanoisivat. Lapsivihaaja selkeästi. Huitaisi menemään kainalosauvalla, jos vain satuin olemaan tiellä tai "tiellä."

Alkoholi on siis "rikastuttanut" lapsuuttani ja nuoruuttani jonkin verran. Uskonkin hyvin vakaasti, että se, miksi olen olen nyt aikuistuessani muotoutunut, johtuu pitkälti siitä, että en ole saanut turvallista lapsuutta, jossa minut olisi otettu huomioon. Uskon, että se on monen sukupolven takainen taakka, josta en voi syyttää pelkästään omia vanhempiani, vaan useita sukupolvia taaksepäin. En voi odottaa omien vanhempieni olevan mallivanhempia, jos he ovat kokeneet jopa pahempaa väheksyntää lapsuudessaan kuin minä.  Voin vain yrittää päästä tästä kierteestä pois. Omin keinoin ja apua käyttäen.

Elän tällä hetkellä siis yksin. Yksin olenkin aina elänyt, sen jälkeen kun kotoa muutin. Olen vaihtanut paikkakuntaa muutaamaan otteeseen ja nyt asun taas kotimaisemissa, eli sielläpäin, mistä olen kotoisin. Olen melko tyytyväinen täällä olooni, koska täällä sentään on edes joitain vanhoja tuttuja, joihin voi törmätä kaupungilla. En siis ole aivan niin totaalisen yksin kuin aikaisemmissa asuinpaikoissa.

Mutta yksinäinen olen kuitenkin. Kai se jo kertoo siitä, jos juhannusaamuna täällä rustailen kirjoittaa blogia. Ei ole siis minulla ystäväpiiriä, joiden kanssa mennä juhlimaan jussia tai mitään muutakaan. Joskus nuoruudessani sellainenkin oli, mutta heillä on kaikilla puolisot ja perheet ja omat kuviot. Ei niihin enää mahdu mukaan.

Kävin tällä viikolla ensimmäisen kerran terapeutilla ja hän kehoitti minua hakeutumaan harrastuksiin ja muihin, joista saisin uusia tuttavuuksia. Sanoin hänelle saman minkä nytkin, että kyllä sitä on yritetty! Mutta ei se ole niin helppoa. Jos ei muita ihmisia kiinnosta tai eivät elämäntilanteensa takia kerkeä, niin ei niistä saa kaveria mihinkään konsertteihin tai matkoille. Tai edes luokseni käymään. Ja sanotaan nyt vaikka yhtenä esimerkkinä kun olin muutama viikko sitten siskoni kanssa iltalenkillä, niin jo kesken lenkin hänen avokkinsa soittaa ja hoputtaa tätä kotiin kun piti lähteä hänen kanssaan soutamaan! Ai perkele, että minua suututti, että ei voinut sen vertaa lainata minulle minun omaa siskoani, että oltaisiin saatu rauhassa olla lenkillä!

Ja yhtä vaikeaa kuin minun on saada ystäviä, on minun saada kumppania itselleni. Takana on lukuisia kertoja yrityksiä ja lähes aina ne päätyy siihen, että miehen kiinnostus lopahtaa. Jos sitä edes alkujaankaan on ollut muuta kuin saada vain yhden tai kahden illan viihdykettä. Tiedätte kyllä missä muodossa. Se on erittäin suuri asia, mikä on nakertanut itsetuntoani ja elämänhaluani ja sairastuttanut tähän masennukseen ja ylensyöntiin. Onhan se kuitenkin -ainakin omasta mielestäni- tärkein asia ihmismielelle tulla hyväksytyksi rakkauden saralla.

On tietysti ollut niitäkin kertoja kun itse en ole tuntenut treffikaveria sopivaksi itselleni. Niitä kyllä harvemmin.

Nyt alkaa tulla aika pitkä jaaritus elämästäni, mutta kun asiaa on paljon. Mutta tässä oli nyt ehkä kolme tärkeintä asiaa, jotka minua sairastuttaa. Lapsuus, ystävys-ja parisuhteet. Se, saanko minä mihinkään apua on ainakin itselleni mysteeri ja keinoista ei ole hajuakaan. Terapiaa olen nyt hakemassa ja yhden käynninhän olin jo tehnytkin. Se alkaako se tuottamaan tulosta jää ajan näytettäväksi. Hope so!!