sunnuntai, 26. kesäkuu 2011
Olenko aivan yksin ajatukseni kanssa, että Facebook on yksinäiselle ihmiselle todella masentava paikka. Tarkoitan sitä, että kuinka sieltä saa lukea jatkuvasti muiden tilapäivityksistä siitä miten ihanaa niiden elämä on, kun oma on pelkkää yksin nyhjöttämistä.
Tämä juhannuksen aika on ehkä pahinta. Kun tulee päivityksiä kuinka jokainen menee tahollensa juhlimaan ja postataan tilannekuvia juhlimisesta. Ja tietysti hehkutetaan kuinka hauskaa on.
Tuntuu todella pahalta kun ei saa olla mukana.
lauantai, 25. kesäkuu 2011
No, on sille virallisempikin nimi; PED.
Eli syömishäiriö, jossa saadaan ahmimiskohtauksia ilman että oksentaa syömäänsä ruokaa pois.
Olen yrittänyt miettiä, mitkä tekijät laukaisevat sen ahmimisen. En ole oikein löytänyt mitään. No, ehkä sillä on jonkinlainen palkitseva tarkoitus. Koska etenkin perjantaisin kun työviikko on ohi, niitä tulee herkimmin. Mutta noin muuten, minulle tulee vain aivan pakonomainen tarve saada syödä kaikkea hyvää. Ja sitä menee sitten PALJON! Litran jäätelöpaketti on ihan lastenleikkiä! Monesti minulla menee esim. tällainen satsi; 2 lihapiirakkaa, 2 munkkia/viineriä, 2-4jäätelötuuttia tms., ja limut tai lonkerot vielä siinä millä huuhtelen ne alas. Siis nämä kaikki kerralla. Jos teen esim. lasangea tai pitsaa, syön sen melkein kokonaan ensimmäisenä iltana. Tuntuu kuin vatsani olisi aivan pohjaton ja se vaan huutaa lisää ruokaa.
Perso olen ruoalle ollut ikäni ja pienestä pulleudesta kärsinyt aina. Mutta nyt on mennyt kyllä niin överiksi että! Lihoin nyt kolmessa vuodessa 40kg. Olen kuitenkin saanut siitä jopa 10 kiloa pois! Kiitos vähähiilihydraattisen ruokavalion! Siis vaikka tämän puolen vuoden aikana mitä ruokavaliolla olen ollut, en ole liikkunut ja olen herkutellut ja juonut viiniä ihan reippaasti, olen silti laihtunut 10kg!! Tämä ruokavalio on sellainen, joka on pikkuisen auttanut noissa ahmimiskohtauksissa, mutta ei minun kohdallani aivan täydellisesti auta, koska selvästi se ongelma on minun korvieni välissä, eikä vatsassa.
Mutta hyvä näinkin. Kun saisi sitä henkistäkin apua. Terapeutti, jonka luona kävin, ei luvannut siihen apua, koska hän ei ole kouluttautunut syömishäiriöihin. En tiedä, olisiko psykiatrilla mitään nimiä, joiden puoleen voisin kääntyä, jahka hänen puheillee pääsen elokuussa.
Se, että olen lihonut tällaiseksi möhkäleeksi, luonnollisestikin masentaa ja erakoittaa minua entisestään. Minä en enää ilkeä mennä mihinkään. Etenkään sellaiseen paikkaan, missä on vanhoja tuttuja, jossa ne näkisivät kuinka epäonnistunut elämässäni olen. Saatikka sitten treffeille!! En voi kuvitellakaan, että joku näkisi jotain tämännäköisessä naisessa kuin minä. Toisaalta, nythän miehen tietäisi todella ihastuvan sisäiseen minääni kun entinen kukoistus on poissa!
Ja kai sillä syömisellä yritän korvata myös niitä muita nautintoja, jotka elämästäni puuttuu. Kun on niin yksin, eikä saa tuntea toisen kosketusta ja hellyyttä.
Lopuksi vielä kuva, joka kuvaa tilannettani hyvin! Onneksi en ole vielä kadottanut huumoriani, se olisi kyllä minun loppuni se! 
lauantai, 25. kesäkuu 2011
Se pirulainen on häirinnyt elämääni kauan. Jo lapsena tunsin ajoittaista alakuloa, jotka enempi liittyivät jaksoihin jolloin vanhempani joivat.
Ensimmäisen kerran hain apua masennukseen n. 10 vuotta sitten, eli silloin se varsinaisesti sairastuttu minua. Sain silloin lääkkeet ja kävin muutaman kerran sairaanhoitajan juttusilla ja lopetin lääkityksen omatoimisesti kun olin niitä syönyt vuoden. That`s it. Olo oli hyvä sen vuoden ajan kun söin lääkkeitä ja pikkuisen huononi kun ne lopetin. Toimintakyky minulla kuitenkin säilyi, jaksoin liikkua...ja muutahan aktiviteettiä silloisessakaan elämässäni ei ollut.
Kolme vuotta sitten tapasin erään miehen, josta olin aivan totaalisen varma, että tämä on nyt SE!
Hän ei sitten ollutkaan samaa mieltä parin kuukauden seurustelun jälkeen ja poikkihan se meni. Silloin murruin täysin. Olin todella murtunut! En pystynyt syömään, en nukkumaan ja elin aivan sumussa. Ajattelin jopa itsemurhaa, mutta tiedän, etten sellaiseen kuitenkaan koskaan pystyisi. Sillä ajatuksella oli vain lohduttavaa leikitellä. Mutta elämä tuntui loppuneen, koska se oli antanut minulle ensin sen, jota olen koko elämäni odottanut ja sitten se kaatuu siihen, etten ole tarpeeksi fiksu ja kaunis rakastettavaksi. Lähinnä se kaatui siihen, että hän todennäköisesti koki minut tyhmänä. Kun minulla ei ollutkaan aina mielipidettä päivän politiikasta tai uutisista. Tai en osannut vastata kaikkiin kysymyksiin, joita hän esitti.
Se kyllä söi naista! Silloin hakeuduin työterveyslääkärille ja pyysin saada masennuslääkettä, jotta selviäisin pahimman yli. Niitä sitten sain ja söin tämän kolme vuotta, kunnes omatoimisesti ne nyt keväällä lopetin. Pari terapeuttia olivat sitä mieltä, että ei ollut ihan hyvä veto lopettaa ja alan olla kohta itse samaa mieltä. Mutta kun minua inhottaa syödä niitä! Ja siitä huolimatta, että niitä syön, tilani menee koko ajan alaspäin. En jaksa tehdä kohta mitään, enkä tunne mitään mielenkiintoa elämääni. Muuta en tekisi kuin söisin, joisin ja nukkuisin. Haluaisin vain käpertyä kotiini ja olla rauhassa maailmalta. Seurata sitä vain netin ja television välityksellä, turvallisesti kotisohvalla. Pois ihmisten katseilta ja arvostelulta. Siellä saan rauhassa olla se, mikä olen.
Nyt lääkkeet lopetettuani olen ollut alakuloisempi ja itkuisempi kuin ennen ja se kyllä on antanut minulle sen sysäyksen, että aloin hakemaan apua. Myös ylensyömiseni on tullut siihen pisteeseen, että tajusin etten pääsisi siitä eroon ilman ammattiauttajaa. Olen etsinyt yksityistä terapeuttia ja tästä kaupungista löytyi tasan yksi, jolla on aikoja ennen ensi vuotta!!! Hänellä kävin tällä viikolla ensimmäisen kerran ja todella toivon, että hän on oikea terapeutti minulle, koska hän on ainut oljenkorseni lähimmän 150 km:n säteellä!
lauantai, 25. kesäkuu 2011
Minä...
Välillä ihmettelen, että miksi minä olen olemassa.. On kuin olisin muukalainen tässä todellisuudessa, aina jotenkin ulkopuolinen ja erillainen. Minulla ei ole mitään, mitä muilla on. Ei suhdetta, ystäviä, perhettä. Ei ketään, eikä mitään.
Jo lapsena tunsin outoa ulkopuolisuutta. Olin ujo, mutta toisaalta taas porukan pelle. Olin köyhistä oloista, vaatteet vanhoja ja epämuodikkaita. Kotini ei ollut kaunis, eikä siisti. Häpesin tuoda sinne kavereitani.
Vanhempani joivat reippaasti ja se toi mustaa pilveä elämääni. Silloin he eivät olleet tavoitettavissa. Ja lapsi kun tarvitsee sitä. Että on joku joka antaa vastakaikua tarpeille.
Äitini oli myös ankara kasvattaja. Tai..toisaalta, tein aika paljon kepposia, joista hän suuttui. Ja silloin sai tukkapöllyä, korvatillikkaa ja Koivuniemen Herraa. Ne olikin ainoita kertoja kun hän kosketti minua. Isä ei edes silloin.
Lapsuuttani tyrannoi myös isoisäni, joka asui isoäitini tavoin samassa taloudessa. Isoisäni oli alkoholisoitunut sotainvalidi, joka istui päivät pääskytysten kiikkustulissaan tissutellen. Erittäin ärtynyt tapaus. Grumpy old man, kuten englantilaiset sanoisivat. Lapsivihaaja selkeästi. Huitaisi menemään kainalosauvalla, jos vain satuin olemaan tiellä tai "tiellä."
Alkoholi on siis "rikastuttanut" lapsuuttani ja nuoruuttani jonkin verran. Uskonkin hyvin vakaasti, että se, miksi olen olen nyt aikuistuessani muotoutunut, johtuu pitkälti siitä, että en ole saanut turvallista lapsuutta, jossa minut olisi otettu huomioon. Uskon, että se on monen sukupolven takainen taakka, josta en voi syyttää pelkästään omia vanhempiani, vaan useita sukupolvia taaksepäin. En voi odottaa omien vanhempieni olevan mallivanhempia, jos he ovat kokeneet jopa pahempaa väheksyntää lapsuudessaan kuin minä. Voin vain yrittää päästä tästä kierteestä pois. Omin keinoin ja apua käyttäen.
Elän tällä hetkellä siis yksin. Yksin olenkin aina elänyt, sen jälkeen kun kotoa muutin. Olen vaihtanut paikkakuntaa muutaamaan otteeseen ja nyt asun taas kotimaisemissa, eli sielläpäin, mistä olen kotoisin. Olen melko tyytyväinen täällä olooni, koska täällä sentään on edes joitain vanhoja tuttuja, joihin voi törmätä kaupungilla. En siis ole aivan niin totaalisen yksin kuin aikaisemmissa asuinpaikoissa.
Mutta yksinäinen olen kuitenkin. Kai se jo kertoo siitä, jos juhannusaamuna täällä rustailen kirjoittaa blogia. Ei ole siis minulla ystäväpiiriä, joiden kanssa mennä juhlimaan jussia tai mitään muutakaan. Joskus nuoruudessani sellainenkin oli, mutta heillä on kaikilla puolisot ja perheet ja omat kuviot. Ei niihin enää mahdu mukaan.
Kävin tällä viikolla ensimmäisen kerran terapeutilla ja hän kehoitti minua hakeutumaan harrastuksiin ja muihin, joista saisin uusia tuttavuuksia. Sanoin hänelle saman minkä nytkin, että kyllä sitä on yritetty! Mutta ei se ole niin helppoa. Jos ei muita ihmisia kiinnosta tai eivät elämäntilanteensa takia kerkeä, niin ei niistä saa kaveria mihinkään konsertteihin tai matkoille. Tai edes luokseni käymään. Ja sanotaan nyt vaikka yhtenä esimerkkinä kun olin muutama viikko sitten siskoni kanssa iltalenkillä, niin jo kesken lenkin hänen avokkinsa soittaa ja hoputtaa tätä kotiin kun piti lähteä hänen kanssaan soutamaan! Ai perkele, että minua suututti, että ei voinut sen vertaa lainata minulle minun omaa siskoani, että oltaisiin saatu rauhassa olla lenkillä!
Ja yhtä vaikeaa kuin minun on saada ystäviä, on minun saada kumppania itselleni. Takana on lukuisia kertoja yrityksiä ja lähes aina ne päätyy siihen, että miehen kiinnostus lopahtaa. Jos sitä edes alkujaankaan on ollut muuta kuin saada vain yhden tai kahden illan viihdykettä. Tiedätte kyllä missä muodossa. Se on erittäin suuri asia, mikä on nakertanut itsetuntoani ja elämänhaluani ja sairastuttanut tähän masennukseen ja ylensyöntiin. Onhan se kuitenkin -ainakin omasta mielestäni- tärkein asia ihmismielelle tulla hyväksytyksi rakkauden saralla.
On tietysti ollut niitäkin kertoja kun itse en ole tuntenut treffikaveria sopivaksi itselleni. Niitä kyllä harvemmin.
Nyt alkaa tulla aika pitkä jaaritus elämästäni, mutta kun asiaa on paljon. Mutta tässä oli nyt ehkä kolme tärkeintä asiaa, jotka minua sairastuttaa. Lapsuus, ystävys-ja parisuhteet. Se, saanko minä mihinkään apua on ainakin itselleni mysteeri ja keinoista ei ole hajuakaan. Terapiaa olen nyt hakemassa ja yhden käynninhän olin jo tehnytkin. Se alkaako se tuottamaan tulosta jää ajan näytettäväksi. Hope so!!
