Se pirulainen on häirinnyt elämääni kauan. Jo lapsena tunsin ajoittaista alakuloa, jotka enempi liittyivät jaksoihin jolloin vanhempani joivat.

Ensimmäisen kerran hain apua masennukseen n. 10 vuotta sitten, eli silloin se varsinaisesti sairastuttu minua. Sain silloin lääkkeet ja kävin muutaman kerran sairaanhoitajan juttusilla ja lopetin lääkityksen omatoimisesti kun olin niitä syönyt vuoden. That`s it. Olo oli hyvä sen vuoden ajan kun söin lääkkeitä ja pikkuisen huononi kun ne lopetin. Toimintakyky minulla kuitenkin säilyi, jaksoin liikkua...ja muutahan aktiviteettiä silloisessakaan elämässäni ei ollut.

Kolme vuotta sitten tapasin erään miehen, josta olin aivan totaalisen varma, että tämä on  nyt SE!

Hän ei sitten ollutkaan  samaa mieltä parin kuukauden seurustelun jälkeen ja poikkihan se meni. Silloin murruin täysin. Olin todella murtunut! En pystynyt syömään, en nukkumaan ja elin aivan sumussa. Ajattelin jopa itsemurhaa, mutta tiedän, etten sellaiseen kuitenkaan koskaan pystyisi. Sillä ajatuksella oli vain lohduttavaa leikitellä. Mutta elämä tuntui loppuneen, koska se oli antanut minulle ensin sen, jota olen koko elämäni odottanut ja sitten se kaatuu siihen, etten ole tarpeeksi fiksu ja kaunis rakastettavaksi. Lähinnä se kaatui siihen, että hän todennäköisesti koki minut tyhmänä. Kun minulla ei ollutkaan aina mielipidettä päivän politiikasta tai uutisista. Tai en osannut vastata kaikkiin kysymyksiin, joita hän esitti.

Se kyllä söi naista! Silloin hakeuduin työterveyslääkärille ja pyysin saada masennuslääkettä, jotta selviäisin pahimman yli. Niitä sitten sain ja söin tämän kolme vuotta, kunnes omatoimisesti ne nyt keväällä lopetin. Pari terapeuttia olivat sitä mieltä, että ei ollut ihan hyvä veto lopettaa ja alan olla kohta itse samaa mieltä. Mutta kun minua inhottaa syödä niitä! Ja siitä huolimatta, että niitä syön, tilani menee koko ajan alaspäin. En jaksa tehdä kohta mitään, enkä tunne mitään mielenkiintoa elämääni. Muuta en tekisi kuin söisin, joisin ja nukkuisin. Haluaisin vain käpertyä kotiini ja olla rauhassa maailmalta. Seurata sitä vain netin ja television välityksellä, turvallisesti kotisohvalla. Pois ihmisten katseilta ja arvostelulta. Siellä saan rauhassa olla se, mikä olen.

Nyt lääkkeet lopetettuani olen ollut alakuloisempi ja itkuisempi kuin ennen ja se kyllä on antanut minulle sen sysäyksen, että aloin hakemaan apua. Myös ylensyömiseni on tullut siihen pisteeseen, että tajusin etten pääsisi siitä eroon ilman ammattiauttajaa. Olen etsinyt yksityistä terapeuttia ja tästä kaupungista löytyi tasan yksi, jolla on aikoja ennen ensi vuotta!!! Hänellä kävin tällä viikolla ensimmäisen kerran ja todella toivon, että hän on oikea terapeutti minulle, koska hän on ainut oljenkorseni lähimmän 150 km:n säteellä!